Aikaansaamisen askeleet 2/24: Tiedosta luopuminen lisää tuskaa

Tämä sarja koostuu 24 osasta, jotka yhdessä muodostavat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Sarjassa käydään paradoksien muodossa läpi askeleet, jotka ihmisen kannattaa ottaa ymmärtääkseen itseään ja muita, hahmottaakseen rooliaan, etsiäkseen suuntaansa ja saadakseen elämässään asioita aikaan.

Kognitiivisten teorioiden mukaan yksilön käsitykset, asenteet ja teot riippuvat siitä, millä tavoin hän ajattelee ympäristöään ja millaiseksi juuri hän sen ajattelunsa kautta ymmärtää (1). Käänteisesti voisi väittää, että mikäli ympäristöään ei ajattele, ei sitä voi ymmärtääkään. Ja vielä laajemmin: jos emme ajattele omaa toimintaamme, emme voi ymmärtää itseämmekään.

Jokin ymmärrys meillä ympäröivästä maailmasta joka tapauksessa on, mutta millaiseksi ymmärryksemme elämämme mittaan muodostuu ei siis riipu pelkästään havainnoistamme, vaan siitä, miten niitä tulkitsemme ja miten sovitamme ne aikaisempaan tietoomme.

Jean Piaget (1896-1980) oli kognitiivisten teorioiden kehittämisen pioneereja. Erityisesti hän tutki lasten ajattelun muuttumista eri ikäkausina, mutta myös ajattelun kehittymistä ihmisen koko eliniän aikana. Tärkeimmät tässä yhteydessä tarvittavat käsitteet hänen perinnöstään ovat assimilaatio ja akkommodaatio.

Assimilaatio tarkoittaa yksinkertaistettuna ajattelutapaa, jossa yksilö tulkitsee tai muokkaa uuden tiedon mielessään sellaiseksi, että se sopeutuu hänen kokonaisymmärrykseensä ilman, että hän joutuu muuttamaan vanhoja ajatusmallejaan. Akkommodaatiossa ihminen taasen pyrkii tulkitsemaan ja muokkaamaan aiempaa tietämystään sellaiseksi, että uudet faktat sopivat sen kanssa yhteen.

Ajattelu hyvä, ajattelun ajattelu parempi
 

Aikuisen ihmisen tulee osata tarkastella ajatteluaan myös itsensä ulkopuolelta, eli suorittaa ajattelun ajattelua. Minun tulee tunnistaa tilanteet, joissa ajaudun assimilaatioon, ja joissa ajatteluuni jää sisäisiä ristiriitoja. Pahimmillaan saatan jopa mielessäni kieltää uuden tiedon olemassaolon, mikäli se on ristiriidassa aiempien käsitysteni kanssa. Mitä enemmän jumiudun assimilaation puolelle, sitä vähemmän pystyn oppimaan ja kehittymään.

Joskus torjumme jopa tutkittua tietoa siksi, että poisoppiminen vanhasta tuntuu vaistomaisesti tuskalliselta, varsinkin jos olemme onnistuneet kiinnittämään koko identiteettimme tiettyihin ideologioihin tai mielipiteisiin. Kuten sarjan edellisessä osassa esitin, ns. väärässä olemisen mahdollisuus – puhumattakaan väärässä olon myöntämisestä – kasvattaa tuskaa entisestään, ja siksi egomme ei halua hyväksyä perääntymistä. Vanhasta tiedosta luopuminen voi olla tuskallisempaa kuin uuden tiedon tuoma uusi ymmärrys.

Välttääksemme tuskaa opimme reagoimaan tiettyihin, identiteettiämme uhkaaviin mielipiteisiin automaattisesti. Jos kykenemme vastaamaan johonkin uuteen ja yllättävään mielipiteeseen sekunnissa, emme ole varsinaisesti ajatelleet asiaa, vaan ainoastaan toistelleet jotain, jonka olemme jo aiemmin ajatelleet ”valmiiksi”. Jos huomaan vastailevani tyyliin ”ei toimi”, ”on kokeiltu” tai ”ei ole mahdollista meillä”, on minun pysähdyttävä hetkeksi ja pohdittava, onko maailmankuvani jo valmis, vai olisiko siinä ehkä päivittämisen varaa.

Ongelma tuntuu usein olevan siinä, että emme tunnista ensimmäisen askeleen eli itsereflektion tarpeellisuutta. Jos en lainkaan huomaa tarkastella toimintaani, eivät seuraavat kehitysaskeleet voi edes käynnistyä. Ajatteluni ei koskaan muutu.

Tiedän kärjistäväni, ja piirrän karikatyyriä samoilla malleilla läpi elämänsä porhaltavasta jäärästä aivan tarkoituksella. Piirrän sitä siksi, että vasta liioittelun kautta ilmiöstä tulee tunnistettava. Sinun tehtäväsi on pysähtyä, katsoa aiempaa toimintaasi välillä ulkopuolisen silmin, ja ehkä joutua ottamaan vastaan sitä tuskaa, minkä yhtäläisyyksien havaitseminen sinun ja tämän sketsihahmon välillä aiheuttaa. Ja ihan ensimmäinen tehtäväsi on sisäistää, että avoimesta mielestä ja ajattelun kehittymisestä on hyötyä, ja siitä on hyötyä nimenomaan sinulle.

Kuukauden tehtävä: ”Seuraavan kerran, kun huomaat vastaavasi toisen henkilön kysymykseen nopeasti ja ’absoluuttisella varmuudella’, pysähdy miettimään, tiedätkö ihan oikeasti tuon vastauksen, vai tulisiko sinun ehkä selvittää lisää faktoja ennen varman kannan muodostamista.”

(1) Berger, Kathleen Stassen. The Developing Person Through the Life Span. 2001. Worth Publishers. 47-49