Aikaansaamisen askeleet 4/24: Selkeyteen pääsee vain sumeuden kautta

Tämä sarja koostuu 24 osasta, jotka yhdessä muodostavat loogisesti etenevän kokonaisuuden. Sarjassa käydään paradoksien muodossa läpi askeleet, jotka ihmisen kannattaa ottaa ymmärtääkseen itseään ja muita, hahmottaakseen rooliaan, etsiäkseen suuntaansa ja saadakseen elämässään asioita aikaan.

Ihminen tekee elämänsä jokaisena päivänä tuhansia päätöksiä, enimmät niistä tiedostamattaan. Päätöksenteko ei ole vaikeaa, mutta laadukkaiden päätösten tekeminen on. Koska kuitenkin vain muutamat harvat päätöksistämme ovat merkityksellisiä, kannattaisi meidän panostaa niihin. Viisaus on siinä, että tunnistamme mitkä päätöksistämme ovat niitä tärkeitä, mitkä eivät.

Karl E. Weick on tuottanut avuksemme käsitteen Sensemaking (1). Sen ydintä on ajatusmalli, jonka mukaan asiat ovat usein monimutkaisempia kuin pinnalta katsoen näyttää, ja tavoitellessaan syvempää ymmärrystä joutuu ihminen ylittämään työläitä ja turhauttavia välivaiheita.

Tai entä jos vain elelisin kepeästi sen pinnallisen ymmärryksen varassa? Jos ylimääräinen pohdinta ja itsensä haastaminen on epämukavaa, eikö minun kannattaisi juuri sitä välttää? Eikö olisi viisaampaa vain pysyä mukavuusalueella, johan sen nimikin kertoo siellä olevan mukavaa?

Kyseessä on perinteinen itsensä johtamisen dilemma: miten saan itseni kohtaamaan sen vaivan, joka on minun ja suuremman hyödyn tai ilon välissä? Järjellä ajateltuna minun kannattaisi tehdä näin aina, mutta ihminen ei ole erityisen rationaalinen olento.

Vain laadukkaiden päätösten tekeminen on vaikeaa
 

Suurimmassa osassa tekemisistämme automaattinen tai intuitiivinen menettely on juuri se oikea. Automaatio säästää aikaamme ja energiaamme tärkeämpään, joten enimmäkseen elämän kannattaa antaa soljua omalla painollaan.

Ja joidenkin asioiden äärelle tulemme siltikin ihan luonnostaan pysähtyneeksi. Saatamme vaikka innostua lukemaan kaupassa soijavalmisteiden tuoteselosteita niiden pakkauksista, mutta paljon muuta emme ehkä sillä kertaa ehdi. Osaa meistä kuitenkin alkaa vaikkapa juuri elintarvikkeiden koostumus kiinnostaa enemmän, ja silloin tulemme selvittäneeksi asiaa muista lähteistä lisää. Tieto ja oppiminen on jo itsessään kiinnostavaa, mutta selvittämämme tiedon varassa pystymme myös tekemään elämässämme parempia valintoja.

Weickin mukaan kohtaamme tärkeitäkin asioita liian pinnallisesti, ja aivomme mahdollistavat sen muodostamalla pienestäkin faktamäärästä pinnallisen mallin (Superficial Simplicity), joka ainakin sillä erää vaikuttaisi riittävän toimivalta selitykseltä.

Samalla tulemme ihmiselle luontaisella tavalla välttäneeksi sitä vaivaa, jonka monimutkaisiin asioihin syvällisemmin tutustuminen tuottaa. Alkuperäinen selkeys voi asiaa tarkemmin tutkimalla kääntyä hämmennykseksi (Confused Complexity). Hämmennys on monimutkaisemmissa asioissa kuitenkin välttämätön välivaihe, ja vain sen ylittämällä on mahdollista päästä syvällisempään selkeyteen (Profound Simplicity). Hyvän päätöksen edellytykset ovatkin riittävä tieto ja siitä keskusteleminen, muiden kuuntelu, ja sopiva ajan kuluminen tiedon saamisesta päätöksen tekemiseen. Viimeksi mainittu on oleellinen siksi, että monimutkaisten asioiden jäsentyminen ihmisen aivoissa vie väistämättä aikaa, ja hätäily voi vesittää hyvänkin pohjatyön.

Päätöksiä tehdessäni minun tulee tarkastella, ovatko edellä mainitut edellytykset voimassa.

Mitä hatarampi teoria, sitä kiihkeämmin sitä on puolustettava
 

Mitä syvemmin ihminen johonkin aiheeseen perehtyy, sitä varovaisemmin hän siitä absoluuttisia totuuksia esittää. Tästä seuraa, että hatarintakaan populistista teoriaa on vaikea torjua objektiivisella tiedolla. Se, joka asiasta vähiten tietää, puhuu suurimmalla varmuudella, ja todellinen asiantuntija vaikuttaa hänen rinnallaan epävarmalta. Julistajan itsevarmuutta lisää se, että tietämyksen ollessa riittävän vähäinen ei ihminen enää ymmärrä olevansa ymmärtämätön, vaan uskoo sanomaansa itsekin.

Oikean asiantuntijan tunnistaa siitä, että hän tuntee asiantuntijuutensa rajat. Hän uskaltaa sanoa ei-tietävänsä silloin kun ei tiedä. Hän on ylittänyt riittävän monta epävarmuuden laaksoa tietääkseen, että sen seuraavankin kukkulan laelta näkyy vain lisää tutkimattomia seutuja. On kuitenkin itsestämme kiinni, päätämmekö kokea uudet, tuntemattomat laaksot pelottavina uhkina vai kiinnostavina mahdollisuuksina.

Mitä heikommalla pohjalla jonkin ”faktan” totuudellisuus ja todistettavuus on, sitä voimakkaammin sitä on julistettava ja toistettava. Näin siksi, että epäilys saattaisi johtaa tarkempaan pohdintaan, ja ennen pitkää koko rakennelman luhistumiseen. Epäilykselle ei siis voi antaa tilaa, ja epäilijät on leimattava väärinajattelijoiksi. Silloin kun loogisella ajattelulla ei ole ihmisen mielessä sijaa, eivät leimausyrityksetkään ole yleensä loogisia, vaan enimmäkseen argumentointivirheitä.

Induktiivisella päättelyllä pyritään yleensä johtamaan yksittäisistä faktoista yleisempiä lainalaisuuksia. Induktiivisessa päättelyssä on kuitenkin pystyttävä todistamaan, että yksittäiset havainnot yhdessä todistavat kyseisen yleisemmän ”totuuden”.

Helpoin todistelu on usein se puoleensavetävin
 

Usein harhaudumme kuitenkin pitämään abduktiivista päättelyä induktiivisena. Abduktiivisessa päättelyssä yksittäisillä havainnoilla ei ole saatu aikaan sellaista todistusvoimaa, joka oikeuttaisi meitä vetämään vain yhdenlaisia johtopäätöksiä, vaan samoista havainnoista voidaan tehdä useita, ehkä vastakkaisiakin päätelmiä. Eri yksilöt siis tekevät asenteidensa tai ideologioidensa ohjaamana samoista faktoista joko positiivisia tai negatiivisia johtopäätöksiä. Jokainen niistä on kuitenkin loogisesti mahdollinen, jolloin mitään päätelmää ei pysty poissulkemaan ilman lisätiedon hankkimista.

Mutta koska lisätiedon hankkiminen on sitä työlästä ja hankalaa, on ihminen taipuvainen jäämään helpoimman todistelun varaan. Erilaiset populistiset ja ideologiset katsantokannat käyttävät hyväkseen tätä ihmisen taipumusta älylliseen laiskuuteen, tai vaihtoehtoisesti loogisen ajattelukyvyn puutteeseen. Pelkästään ideologiselta tai aatteelliselta pohjalta johdettuun ”tietoon” tuleekin aina suhtautua varovasti. Jos tiedetyt faktat vähänkään mahdollistavat oman näkökantamme mukaisen tulkinnan, kiinnitymme joko tiedostamattoman tai tietoisen epärehellisesti siihen ja vain siihen tulkintaan.

Ja teemme näin, vaikka samoista faktoista olisi ehkä voinut tehdä sen päinvastaisenkin tulkinnan. Oikea tapa olisi ollut sanoa ”en tiedä, mutta vaihtoehtoja ovat nämä”. Ensimmäinen, vaistomainen ajatus saattaa olla se oikea, mutta yhtä hyvin se saattaa olla vain harhaanjohtavaa pintaa.

Kuukauden tehtävä: ”Tarkkaile itseäsi kuukauden ajan ja laske ne kerrat, jolloin sanot ’en tiedä’”

(1) Weick, Karl E. (1995). ”Sensemaking in Organizations”. Sage.